J0000008America/New_York 14, 2007
Opettajalla on oltava visioita myös tulevaisuudesta. Tulevaisuuden tarkastelu tapahtuu suurimmalta osalta historian ymmärryksen kautta. Tätä kautta muutos voidaan nähdä myönteiseksi ja innostavaksi asiaksi. Se auttaa oppijaa innostumaan ja opettajaa jaksamaan. Opettajan tulee kunnioittaa oppijoiden erilaisuutta. Kun tähän lisätään tavoitteellinen ja omaa työtä teoretisoiva reflektiivonen toiminta, ovat edellytykset hyvälle kasvatustapahtumalle ainakin olemassa.
Opettajan tehtävä on suunnitella opetusta ja luoda oppimisympäristö, joka oppimisen kannalta on paras mahdollinen. Hänen tehtävänään on myös motivoida ja innostaa opiskeluun ja saada oppilas tietoiseksi omasta vastuustaan oppimisen suhteen.
Opettajalla tulisi näkemys siitä, mitkä tiedot ja taidot ovat tärkeitä silloin, kun koululaiset astuvat työelämään.Tulevaisuuden osaamisalueita on vaikea tarkkaan ennakoida. On tärkeää, että tietoa opitaan rakentamaan ja sen merkitys erilaisissa sosiaalisissa kentissä huomataan. Olennaista oppimisessa on se, että ihminen reflektoi omaa toimintaansa ja sen seurauksia.
Tehokas oppiminen edellyttää riittävää kokemusta.Oppimisyhteisöissä tulisi olla jäsenten välistä dialogia. Tätä tulisi monipuolistaa sekä toiminnan että keskustelun muodossa.Tämä luo perustan pedagogisen toiminnan kehittämiseen. Peruskoulussa käy helposti niin että opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat. Yhteiset pohdinta ja keskusteluhetket jäävät usein vähiin.
Onko hyvä opettaja erehtymätön, aina iloinen, tavattöman kärsivällinen ja tietää asioista enemmän kuin oppilaansa? Onko tämä totta vain harhakuva hyvästä opettajasta? Epäaitoa roolia ylläpitävä työskentely on henkisesti raskasta ja vie pohjan opettajan ja oppilaiden ehdoitta arvostavalta yhteistyöltä. Opettajana kehittyminen edellyttää henkilökohtaista uudistumistarpeen tiedostamista ja tahtoa sekä taitoa toteuttaa uudistuminen omakohtaisesti.
August 13th, 2007 at 12:04
Opettajana kehittyminen edellyttää henkilökohtaista uudistumistarpeen tiedostamista ja tahtoa sekä taitoa toteuttaa uudistuminen omakohtaisesti.
Lisäisin vielä senkin, että opettajalla on oltava niin vahva itsetunto, ettei hän tulkitse uudistumisvaateita kaiken aiemmin tehdyn mitätöinniksi. Vaikka niin olisikin, muutostilanteissa vaaditaan myös vahvaa esimiehen tukea ja hyvää henkeä kollegoiden kesken. Ja mitähän minä tuolla olen tarkoittavinani? Yritän selittää esimerkin avulla.
90-luvun alussa alkoi ammatillisella toisella asteella varsinainen myllerrys. Vuosikymmenet ylhäältä annetut opetussuunnitelmat heitettiin romukoppaan ja opsien teko siirtyi oppilaitoksiin. Siinä mylläkässä moni opettaja uupui. He kokivat, että vaatimus uudella tavalla ajattelemisesta ja tekemisestä merkitsi samalla epäluottamuslausetta tavalle, jolla he olivat vuosikymmeniä opettaneet. Ensin he yrittivät sinitellä haraamalla muutosta vastaan, ja kun se strategia ei toiminut, romahtivat (monelle kollegalleni kävi niin, että he ajautuivat ennenaikaiselle eläkkeelle ihan ruhjottuina!)
Miten heidät olisi saanut ymmärtämään, ettei uudistuspyrkimyksillä ollut tarkoituksena lytätä kenenkään aiempaa työuraa? Oppilaitosjohdolla olisi ollut siinä paljon tehtävää. Liian monen hyvän opettajan kohdalla tuota tukea ei ollut saatavissa.
Olen toki kanssasi samaa mieltä, että opettajalla on oltava tahtoa ja taitoa uudistua. Mutta tällä elämänkokemuksella sanoisin, että ihan yksittäisen opettajan harteille koko taakkaa ei tulisi sälyttää, kyllä kouluyhteisöltä ja koulun rakenteiltakin pitää voida edellyttää uusiutumista.
August 13th, 2007 at 12:04
Kuulostaa aika rankoilta tarinoilta, ja ne ovat totta. Minkään organisaation muutosprosessia ei voi sälyttää yksittäisten työntekijöiden (tässä tapauksessa opettajien) harteille. Muutokset organisaatioissa ovat yleensäkin vastarintaa aiheuttavia tapahtumia, sillä on niin turvallista pysyttäytyä vanhassa. Muutoksen johtaminen ja läpivieminen koko organisaatiossa vaatii organisaation johdolta paljon. Olen itse aikanaan työskennellyt koulutussuunnittelijana isossa atk-yrityksessä, ja ollut mukana organisaation kehittämishankkeissa. Työntekijät ovat erittäin herkkiä, ja heille oma työ on tärkeä, ei sitä voi tosta vaan taikaiskusta muuttaa, jos ja kun uudet trendit niin sanovat. Engeström on kirjoittanut paljon näistä muutosprosesseista, kuinka paljon aikaa ja valmistelua ne vaativat. Ihminen on yleensäkin perusluonteeltaan muutosvastarintainen, oli sitten kysymys työstä tai perheasioista – tuttu on turvallista – ja muutoksen läpivieminen on pitkä prosessi. Työntekijän työtä tulee kunnioittaa, mutta tottakai työntekijän on oltava valmis muutoksille ja uudistuksille, eihän mikään etene, jos kaikki jatkuu aina samalla tavalla. Kysymys on siitä, miten muutos toteutetaan. Ja Irmelin esimerkissä muutokset mitä ilmeisemmin toteutettiin todella huonolla tavalla.
August 15th, 2007 at 12:04
kiitos tytöt! Irmeli olet aivan oikeassa ettei opettajan harteille voi uudistuksia lykätä ja mikä olennaista yksittäinen opettaja ei paljoa voi uudistuksia kouluyhteisössä runnoa läpi. Koulu on sen verran vanha instituutio, ettei uudistukset noin vain tapahdu. Olinpa yrittänyt viisaasti lyhyesti esittää asiani, olen yleensä laajasanainen kirjoittaja niinkuin puhujakin. Lyhyt ja ytimekas kirjoittelu on uusi aluevaltaus. Nelson007 olen myöskin samaa mieltä siitä miten muutos markkinoidaan läpi vaikuttaa hyvin paljon halukkuuteen muuttua tai muuttaa työtapojaan.
August 26th, 2007 at 12:04
Kun muistelen aikaa, opettajan työ oli todellakin erilaista. Oman kokemukseni mukaan esim. 1970 ja 1980-luvuilla opettaminen oli pääasiassa ammatin opetusta. Kasvatuksen osuus oli tuolloin melko vähäistä, ja jos sitä oli, se liittyi tiiviisti ammatin opetukseen. Opettajien pääasiallinen vuorovaikutus tapahtui opiskelijoiden ja työyhteisöön kuuluneiden ihmisten kanssa. Muistelen, että ulkopuoliset kontaktit olivat tuohon aikaan melko vähäisiä.
Näkemykseni mukaan ammatillinen opettajuus on vuosituhannen vaihteessa muuttunut rajusti. Opettaja on uusien ja erilaisten haasteiden edessä: opettaja joutuu ottamaan erilaisia rooleja, joita voivat olla äiti, isä, vahtija, valvoja tai katalysaattori, ohjaaja ja tuki ja tuutori.
Nykyisin koulun pedagoginen ajattelu korostaa melko tavalla yksilöllisyyttä. Pedagogiikka aika pitkälle lähtee myös siitä, että opiskelijat ovat omasta oppimisestaan vastuullisia yksilöitä. Itseohjautuvat ja aktiiviset opiskelijat tekevät itse omat hopsinsa ja hankkivat melko itsenäisesti tietoa. Tämän päivän opiskelijat sukkuloivat todella sulavasti erilaisissa oppimisympäristöissä.
Ajoittain käydään opettajien välisiä keskusteluja siitä, miten opiskelijasta yksin, ilman ryhmän tukea kasvaisi työelämään ja erilaisiin yhteisöihin sopeutuvia työntekijöitä. Milestäni huolen aihe on jossain määrin aiheellista. Koulumaailmassa keskustellaan myös yhteisöllisyyden katoamisesta, sillä ammattiin kasvaminen ei onnistu keneltäkään yksin, vaan aina suhteessa toisiin kanssa-ihmisiin, aidossa vuorovaikutuksessa ammatillisissa yhteisöissä.
Olen samaa mieltä, ettei kaikkea voi sentään kaataa opettajien harteille. Kuitenkin me voimme harrastaa kehittävää keskustelua erilaisissa opeyhteisöissä, eikö vain?