J0000008America/New_York 14, 2007
Tänä päivänä oppilaiden tulisi olla valmiita itseohjautuvaan opiskeluun. Tämä on toisaalta hyvä toisaalta huono. Kaikki oppilaat eivät ole itseohjautuvaa tyyppiä. Itseohjautuva opiskelu vaatii rinnalle opettajan tuen. Kun oppilas saa tarpeeksi tukea opiskelu sujuu ja onnistuu sekä tuottaa tulosta. Opiskelut saadaan parhaassa tapauksessa tehtyä lyhyemmällä ajalla ja ylipäätänsä saadaan tehtyä.
Nykyisin ainakin aikuiskoulutuksessa tehdään henkilökohtainen opetussuunnitelma, jonka oppilas itse tekee ja opettajan kanssa yhdessä käydään läpi.
Mennäänkö koko ajan enemmän yksilökeskeisempään opiskeluun jossa jokainen opiskelija suorittaa samaa tutkintoa eri aikataulussa?
Toisaalta tämä on todella hyvä malli, silloin jokainen voi hyödyntää opiskeluun itselleen tarpeelliset aineet. henkilökohtainen opetussuunnitelma voi olla myös paperinpala, joka on täytetty ja jota ei osata hyödyntää. Oman opettajan asema on tässä ratkaiseva, hänen tulisi nähdä milloin oppilas tarvitsee tukea päästäkseen päämääräänsä.
August 12th, 2007 at 12:04
Olen myös kovasti pohtinut tätä yksilökohtaista opiskelua, tyyliin henkilökohtainen HOPS jokaiselle. Mielestäni vain ongelmana on opettajan taholta se, miten ihmeessä hän pystyy eriyttämään opetuksen varsinkin suuremmissa ryhmissä? Jotenkin tuntuu välillä jopa mahdottomalta nämä nykyajan vaatimukset. Odottaisin ja toivoisin tulevaisuuden opettamiselta enemmän kollegiaalista mallia, ettei yhden opettajan tarvitsisi olla vastuussa valtavan suurista ryhmistä (etenkin peruskoulussa ollaan jo rajoila). Uskon, että tässä on jonkinalainen “muuri” vastassa, sillä vanhanajan opettajat ovat omaksuneet niin yksilökeskeisen mallin, että tarvitaan yksi uusi opettajasukupolvi toteuttamaan uusia käytäntöjä. Kertokaa te konkariopettajat tästä mietteitänne!?
August 13th, 2007 at 12:04
Opiskelussa tarvitaan tukea. Opettaja ei yksin repeä joka suuntaan. Mikä avuksi?
Olin itse aikoinaan opiskelijana yksinäinen tähti, joka mielestään teki kaiken paremmin kuin muut. Siksi ryhmätyö oli näennäispuuhastelua, jossa tein, niin kuin itsestä parhaalta tuntui ja muun ryhmän nimet kirjasin tekijäluetteloon. Mutta mitään oikeaa tukea en ikinä osannut muille antaa. Enkä kunolla kuunnella muiden ideoita ja oppia niistä.
Nyt näen asiat toisin ja uskon, että aidossa yhteisöllisyydessä on valtava voima. Otetaan nyt vaikka tämä Vespa. Kenenkään opettajan aikaresurssi ei riitä tukemaan kaikkia vespailijoita niin intensiivisesti ja eriyttäen kuin tarvitsisi. Siinä kohdassa astuvat kuvaan opiskelutoverit. Jospa opettaja ohjaisikin opiskelijoitaan ohjaamaan ja tukemaan toisiaan?
Minusta tilanne Vespassa näyttää tässä mielessä toiveikkaalta! Jatkakaa hyvää työtänne!