Matkalla tulevaisuuteen

Opettajalla on oltava visioita myös tulevaisuudesta. Tulevaisuuden tarkastelu tapahtuu suurimmalta osalta historian ymmärryksen kautta. Tätä kautta muutos voidaan nähdä myönteiseksi ja innostavaksi asiaksi. Se auttaa oppijaa innostumaan ja opettajaa jaksamaan. Opettajan tulee kunnioittaa oppijoiden erilaisuutta. Kun tähän lisätään tavoitteellinen ja omaa työtä teoretisoiva reflektiivonen toiminta, ovat edellytykset hyvälle kasvatustapahtumalle ainakin olemassa.
Opettajan tehtävä on suunnitella opetusta ja luoda oppimisympäristö, joka oppimisen kannalta on paras mahdollinen. Hänen tehtävänään on myös motivoida ja innostaa opiskeluun ja saada oppilas tietoiseksi omasta vastuustaan oppimisen suhteen.

Opettajalla tulisi näkemys siitä, mitkä tiedot ja taidot ovat tärkeitä silloin, kun koululaiset astuvat työelämään.Tulevaisuuden osaamisalueita on vaikea tarkkaan ennakoida. On tärkeää, että tietoa opitaan rakentamaan ja sen merkitys erilaisissa sosiaalisissa kentissä huomataan. Olennaista oppimisessa on se, että ihminen reflektoi omaa toimintaansa ja sen seurauksia.

Tehokas oppiminen edellyttää riittävää kokemusta.Oppimisyhteisöissä tulisi olla jäsenten välistä dialogia. Tätä tulisi monipuolistaa sekä toiminnan että keskustelun muodossa.Tämä luo perustan pedagogisen toiminnan kehittämiseen. Peruskoulussa käy helposti niin että opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat. Yhteiset pohdinta ja keskusteluhetket jäävät usein vähiin.

Onko hyvä opettaja erehtymätön, aina iloinen, tavattöman kärsivällinen ja tietää asioista enemmän kuin oppilaansa? Onko tämä totta vain harhakuva hyvästä opettajasta? Epäaitoa roolia ylläpitävä työskentely on henkisesti raskasta ja vie pohjan opettajan ja oppilaiden ehdoitta arvostavalta yhteistyöltä. Opettajana kehittyminen edellyttää henkilökohtaista uudistumistarpeen tiedostamista ja tahtoa sekä taitoa toteuttaa uudistuminen omakohtaisesti.

Hienolta vaikutti ajatus opiskelupäivä kerran viikossa- eipä vaan toiminut. Tuottamisen tuska näkyy parhaiten pakon edessä. Tässä sitä istutaan ja mitään järkevää mielipidettä mistään valtakunnan asiasta ei päässä synny. Huomasinpa vaan, että kun ajatus syntyy se on laitettava kirjalliseen muotoon heti, olipa sitten aamu tai synkkä syksyinen yö. Kiitokset Nelson007 rohkaisevista sanoista. Tässä sitä harjoitellaan kirjoittamista!   Jäänkin odottelemaan uusien ajatusten syntyä.

Luettuani Alte et late blokia olen miettinyt samaa asiaa.

On selkeitä merkkejä siitä, että ”suorittavan työn” tekijöitä tarvitaan entistä enemmän. Työntekijä pula on kohta käsillä, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle ja jättävät suuren aukon. Mielestäni tänä päivänä nuoren kannattaa vahvasti miettiä ammattikoulutusta. Kaikille korkeasti koulutetuille ei kohta riitä työpaikkoja, kun sen sijaan ammattimiehelle (-naiselle) riittää töitä. Kädentaidot nousevat vielä arvoon arvaamattomaan!  Huolestuttavaa mielestäni on, että työvoimaa tuodaan ulkomailta Suomeen tekemään esim. rakennus- tai siistiäntöitä kun yhteiskunnassamme taistellaan kovin keinoin työttömyyttä vastaan. Onko ammattikoulutuksen arvostus laskenut?

Tänä päivänä oppilaiden tulisi olla valmiita itseohjautuvaan opiskeluun. Tämä on toisaalta hyvä toisaalta huono. Kaikki oppilaat eivät ole itseohjautuvaa tyyppiä. Itseohjautuva opiskelu vaatii rinnalle opettajan tuen. Kun oppilas saa tarpeeksi tukea opiskelu sujuu ja onnistuu sekä tuottaa tulosta. Opiskelut saadaan parhaassa tapauksessa tehtyä lyhyemmällä ajalla ja ylipäätänsä saadaan tehtyä.

Nykyisin ainakin aikuiskoulutuksessa tehdään henkilökohtainen opetussuunnitelma,  jonka oppilas itse tekee ja opettajan kanssa yhdessä käydään läpi.

Mennäänkö koko ajan enemmän yksilökeskeisempään opiskeluun jossa jokainen opiskelija suorittaa samaa tutkintoa eri aikataulussa?

Toisaalta tämä on todella hyvä malli, silloin jokainen voi hyödyntää opiskeluun itselleen tarpeelliset aineet. henkilökohtainen opetussuunnitelma voi olla myös paperinpala,  joka on täytetty ja jota ei osata hyödyntää. Oman opettajan asema on tässä ratkaiseva, hänen tulisi nähdä milloin oppilas tarvitsee  tukea  päästäkseen päämääräänsä.

Pysyäksesi työelämän haasteissa täytyy aika-ajoin päivittää tietojaan myös koulutuksen muodossa. Peruskoulutuksen saaneena tänäpäivänä voi opiskella onneksi monella eritavalla. Perinteisten koulutusmuotojen lisäksi voi opiskella itselleen ammatin oppisopimuksella ( kylläkin jo vanha opiskelumuoto) monimuoto-opiskeluna tai lisäkouluttautua verkko-opiskelulla.

Monimuoto-opetus on luonnollinen osa tulevaisuuden koulutusta.
Monimuoto-opetusta käytetään enenevästi opettajakoulutuksessa kuin muussakin yliopisto-opiskelussa. Monimuoto-opetusta apuna käyttäen voidaan tarjota laaja kurssivalikoima suurille opiskelijamäärille ja samalla taata korkea koulutuksen taso. Kun koulutuksessa on enemmän aikuisempaa väkeä ja opiskelun lähtökohdat ovat erilaiset, voidaan monimuoto- opiskelussa ”räätälöidä”opiskelu kunkin henkilökohtaisiin tarpeisiin sopivaksi. Opiskelu soveltuu hyvin kaupunkilaisille kuin maseuduilla asuville, jotka eivät voi tai eri syistä eivät halua osallistua kontaktiopetukseen. Hyvänä puolena näkisin lisäksi tieto-taidon, näkemyksien ja mielipiteiden laajemman esille tuomisen.

Monimuoto-opiskelu tapahtuu pääosin etäopetuksen, lähiopetuksen ja teknisten apuvälineiden turvin . Opiskelu joustaa opiskelijan elämäntilanteiden mukaan ja opiskelu on itseohjautuvaa.

Pätevyys ja koulutus

Reijo Väärälän artikkelista pätevyys, kvalifikaatiot ja koulutus

”Pätevyys on suhde työn yhteiskunnallisesti määräytyvien ehtojen ja ihmisten elämänpyrkimysten välillä. Pätevyys on ominaisuus siis vain hyvin rajoitetussa mielessä. Agraarin kuin teollisenkin yhteiskunnana koulutus on suuntautunut melko välittömästi työhön. Koulutuksen ankkuroivana kohteena on ollut normaalityösuhde. Varhaisempi työn historia osoittaa, että on ollut mahdollista kouluttaa jopa suoraan työn operaatiohin ja yksittäisiin tehtäviin joko yhteisön sisäisellä koulutuksella( oppipoika-kisälli-mestari-systeemi) tai yhteiskunnallisella ammattikoulutuksella.”

Mielestäni tämän päivän yhteiskunnassa vallitsee jatkuvan kouluttautumisen menetelmä. Ei ole mitenkään outoa ja erikoista uudelleenkouluttautua aikuisiällä.Useat työpaikat järjestävät täydennyskoulutusta.

Ihminen oppii koko ajan- oppimista ei tapahdu vain oppilaitosten luentosaleissa, vaan myös vapaa-aikana, työssä ja harrastusten parissa.Vapaa-aikanakin tapahtuva opiskelu voi kuitenkin olla tavoitteellista ja tähdätä tiettyjen koulutuskokonaisuuksien suorittamiseen. Koska aikuisopiskelijan opiskelumahdollisuudet ovat monissa suhteissa rajallisia aikuisopetusta tarjoavat koulutusorganisaatiot pyrkivät usein ratkaisuihi, joiden avulla voidaan ottaa huomioon opiskelijan elämäntilanne ja koulutuksen asettamat vaatimukset.

Uskonkin tämänpäivän yhteiskunnassa, jossa osaamista arvostetaan, opiskelun helpottamista työn ohella. Enään ei tarvitse lisäkoulutuksen saamiseksi irtisanoutua työstä ja lähteä useaksi vuodeksi kuluttamaan koulun penkkejä. Kaikkea ei tarvitse taas uudestaan opiskella vaan voi valita oppiaineeksi sellaiset aineet joita todellakin tarvitsee. Ennen tätä on kuitenkin muistettava, että perustieto on hankittava perinteisin menetelmin oppilaitoksessa opiskelemalla ja tosissaan puurtamalla. Ammattikoulutuksessa saadaan perustaidot joita täydentämällä työssä opitun ja koulutuksen kautta saadaan ammattitaitosta ja työhönsä sitoutuvaa työvoimaa.

Olen varmaankin tyypillinen elinikäinen opistelija. Kun yhden koulutuksee/ tutkinnon olen saanut juuri ja juuri suoritettua haen jo uuteen koulutukseen. Jos ei muuta niin ainakin työväenopiston ihmissuhde-, kädentaidot tai kielikoulutuskurssille olen ilmottautunut. Töissä oleessani osallistun mielellään erilaisiin koulutuksiin.

Kesällä olin työni puolesta viikon mittaisella AD/HD koulutuksessa. Mielenkiintoinen ja asiantunteva koulutus täytyy sanoa.

Edelliset opinnot ovat kaikki vieneet minua eteenpäin. Hitaasti, mutta varmasti.

Näiden opiskelujen jälkeen olisi haaveena hakea erityiopettajakoulutukseen. Sen vielä joskus teenkin aikataulu on vain vielä hämärän peitossa.

Olen työskennellyt koulunkäyntiavustajan erityisluokassa ja huomannut kuinka pienestä tai suuresta asiasta lasten oppiminen voikaan olla kiinni. Nämä erilaiset oppijat  ovat avanneet silmäni. On suurenmoinen ilon tunne kun lapsi on oppinut vihdoin ja viimein asian, jonka kimpussa on aherrettu useita tunteja ja erilaisia opetusmetoodeja käyttäen. Se ”ahaa” elämyksen näkeminen ja voitonriemun tunne on sanoin  kuvaamaton. 

En ole vakavasti miettynyt vielä opiskeluuni liittyvää kehittämishanketta. Kunhan työt taas alkaa toivottavasti tämäkin asia selkiytyy pikku hiljaa. Itse asiassa en tiedä edes kaikkia mahdollisuuksia joita työyhteisöni voisi minulle tarjota. Tietämättömyys hämmentää minua.

Pysähdyin oikein todella miettimään missä työssäni olisin hyvä. Pitkän harkinnan jälkeen sain näinkin viisaita ajatuksia kokoon.

Pyrin oleman työssäni ammatillisesti sitoutunut ja yritän selkiyttää omia toimintaperiaatteita ja ajatuksiani sekä käsityksiä ihmisistä.  Edellisen opiskelun pohjalta olen oppinut luottamaan omiin ajatuksiini ja pyrin kuuntelemaan sisäistä ääntäni. Olen luonteeltani kokeilunhaluinen ja haluan kehitellä ja kokeilla  uudenlaisia ratkaisumalleja työskentelyyn sekä toimintaan.  Työssäni pyrin olemaan oikeudenmukainen.    

Olen sosiaalinen ja avoin luonne joten minun on helppo kohdata muita ihmisiä ja päästä heidän kanssaan keskustelemaan mitä erilaisimmista aiheista. Pidän aidosti tapaamisista ihmisistä. Opetus/ ohjaustilanteessa teen parhaani saadakseni oppilaan omaksuman opetettavaa tietoa. Osaan antaa tilaa ihmisille toimia omien näkemyksien mukaan ja arvostan muiden mielipiteitä.  Mielestäni yhtä ja ainoaa oikeaa näkemystä asioista ei ole.

Luettuani Annikki Järvisen artikkelin ”Opettajan ammatillinen kehitysprosessi ja sen tukeminen” oivalsin, kuinka olenkaan käynnyt läpi tuota kehitysprosessia jo edellisten opintojeni kautta.

Nytkin uusien opintojen alettua huomasin jälleen kerran kokevani näin alkumetreillä epäröintiä ja hämmennystä. Pelon sekaisista tunteista huolimatta olen taas innolla lähdössä kohti uusia oppeja. Ensin tulee kiinnostustus kaikkeen uuteen. Materiaalia on etsittävä, tietoa saatava ja lopuksi kokeiltava tätä kaikkea käytäntöön.

Ohjaajan/ opettajan työssä olen ollut hyvinkin ankara itselleni. Olen halunnut tehdä työni todella hyvin ja paneutua asiaan täysillä. periaatteella ”Paras on vain kyllin hyvä”.

Opettajuudessa olen vielä aivan alkumetreillä. Ohjaajana olen jo kokeneempi. Ajattelen opettajan ja ohjaajan työn olevan lähtökohdiltaan samanlaista. Ohjaamista, neuvomista, opettamista mallina olemista vastuunottoa ja turvallisena aikuisena olemista.

Opettajan työssä minun pitää käydä vielä reflektiivisyyden kehityslinja läpi .

Kirjoittaessani blokeja sekä portfoliota ( jota kutsun tässä vaiheessa vielä oppimispäiväkirjaksi) uskoisin reflektion ajatteluprosessina avaavan minulle uudenlaisia näkemyksiä jo opituista asioista. Toivottavasti jälleen kerran saan huomata ymmärtäväni miksi toimin niinkuin toimin uudessa työssäni. 

Oppijana edustan kognitiivistä oppijaa. Olen luonteeltani ja utelias ja olen asettanut päämäärät mihin pyrin. Peilaan mielellään uutta asiaa jo opittuun sekä pyrin ajattelemaan asioita monelta näkökulmalta.

Mielelläni pohdin työssäni eri näkökulmia ja ajatuksia kuinka työ voisi suorittaa toisin. Vaihdan työkavereiden kanssa ajatuksia työstämme ja luen mielellään alan kirjallisuutta koskien työmenetelmiin ja kuinka kehittyä opettajana, unohtamatta alan muuta kirjallisuutta. Osallistun erilaisiin koulutuksiin. Suoritan itsearviointia ja välillä kyseenalaistan omani ja toistenkin työn sisällön.

 Opettajana uskon olevani johdonmukainen, innostava ja oppilaita arvostava, joka ohjaa oppilaita oma-aloitteisuuteen ja itseohjaavuuteen. Käsityönopettajana haluaisin rohkaista oppilaita luomaan omaa ja itsensä näköistä tuotetta samalla opettaen ammatillisia faktoja.

Iltapäivätoiminnassa  on hienoa nähdä kun oppilaat uskaltautuvat kokeilemaan omaa tyyliään kopioimatta jo valmiita töitä saaden aikaan oman näköisiä ja hienoja tuotoksia.

 Olen varmaankin tyypillinen elinikäinen opistelija. Kun yhden koulutuksee/ tutkinnon olen saanut juuri ja juuri suoritettua haen jo uuteen koulutukseen. Jos ei muuta niin ainakin työväenopiston ihmissuhde-, kädentaidot tai kielikoulutuskurssille olen ilmottautunut. Töissä oleessani osallistun mielellään erilaisiin koulutuksiin.

Kesällä olin työni puolesta viikon mittaisella AD/HD koulutuksessa. Mielenkiintoinen ja asiantunteva koulutus täytyy sanoa.

Ohjaajan/ opettajan työssä olen ollut hyvinkin ankara itselleni. Haluan tehdä työni todella hyvin ja paneutua asiaan täysillä. Ojaajana jouduin todellakin tekemään kovasti työtä itseni kanssa etten vaatisi itseltäni liikaa. Kehitin itselleni selviämisstragedian.

Olin jo mielestänyt hyväksynyt etten voi olla suuri uranuurtaja uusine toimintamalleineen.

Olin puurtanut pari vuotta täysillä, liiankin täysillä näyttääkseni itselleni ja ja todistellakseni muille kuinka hyvä olen työssäni. Elin työelämässä äärirajoilla.

Kävin kai samaan aikaan läpi työni uudelleenarviointia: halusin kokeilla uusia vaihtoehtoja ja toimintamalleja, rikkoa rajoja. Huomasin, ettei koulumaailmaan niin vain voi tuoda uusia toimintamalleja. Aikani kamppailtuani riittämättömyyttäni vastaan tulin seuraavaan vaiheeseen. Huomasin kuinka olin pudottanit omaa rimaa todella paljon ja huikeasti alaspäin.

 Vaihdoin alkutalvesta työpistettä. Työtehtävät pysyivät samana työyhteisö muuttui. Oli helppo hengittää ja tehdä töitä. Huomasin kauhukseni tavoiteasettelun madaltuneen työssäni. Keväällä tilanne oli toisin minun ei tarvinnut enään huhkia hikihatussa saadakseni arvostusta työntekijänä. Tai ainakin ajattelin niin. Työyhteisössä arvostettiin jokista työntekijää työtehtävistä riippumatta. Tein työni kunnolla, mutta vaatimus itseäni kohtaan työtekijänä oli huomattavasti laskenut.  Olinko kokenut induktiovaiheen ohjaajana toimiessani? 

Uskon ohjajan työn kautta saadun kokemuksen avulla suhtautuvani hieman lempeämmin opettajan työt aloittaessa itseeni ja vaatimustasooni.
Vaikka pari vuotta töissä oli hankalaatai oikeammin sanottuna työlästä niin nyt ajatellen se kasvatti minua ihmisenä ja työntekijänä valtavasti. Huomaan näin jälkeenpäin kuinka tarvitsin tuota hullunlailla puurtamista, että löysin oman paikkani ja sopivan tavan ajatella ja tehdä töitä.
Ehkäpä itsekkin kapinoin kaikkea ”näin aina on tehty asennetta vastaan”. Syksystä odotan seesteistä ja alan kehittämään tehokkaita työrutiineja asettamatta sen suurempaa tai ylisuurta kehitystavoitetta.
Olen paremmin oppinut keskittymään olennaiseen. Tuhannen palan palapeliä ei voi saada kasaan sadalla palalla.